HELSINGIN KASVUTAVOITTEET: OSA II
Lupasin kertoa, minne voidaan sijoittaa ne 10 000 uutta asukasta vuosittain, jotka Helsingin johtavien poliitikkojen lupausten seurauksena jouduttaisiin asuttamaan kaupunkimme puistoihin ja metsiin tai ylitiiviisiin, korkeisiin kerrostalokortteleihin, jollei nykyistä politiikkaa muuteta. Ratkaisu on kaksiosainen.
Aluepolitiikkaa on tehostettava niin, ettei tänne ylipäätään ole muuttamassa niin paljon ihmisiä. Kaupunkien johdolla on jollain tavoin vaistomainen käsitys, että oman kaupungin kasvu on hyvä asia. Mutta onko se aina? Luonnossa puut, kasvit, ihmiset ja muu elollinen kasvaa aikansa, kunnes ne saavuttavat niille ominaisen koon. Sitten kasvu pysähtyy. Ainoa, mikä kasvaa ja leviää rajattomasti, on syöpä.
Voimakkaan kasvun ja tiiviin rakentamisen apostolit puhuvat ns. kasautumisedusta. Metron ja Kehäradan kiinteästi yhteen niveltämät Helsinki, Espoo ja Vantaa muodostavat käytännössä yhden kaupungin. Pelkästään siellä on jo nyt 1,2 miljoonaa asukasta. Eikö siinä jo ole tarpeeksi kasautumista? Hyvin toimiva joukkoliikenne HSL:n alueella luo mahdollisuuden nopeisiin ja helppoihin kontakteihin laajemmallakin alueella.
Pääkaupunkiseudun kasvun hillitseminen ei ole vain maakuntien, vaan myös täällä asuvien ihmisten etujen mukaista. Markkinataloudessa asuntojen kysynnän väheneminen merkitsee myös niiden hintojen ja vuokrien laskua. Ja ennen kaikkea: Helsingin asukkaille tärkeät viheralueet voidaan säästää näköpiirissä olevalta rakentamiselta.
Tehostetulla aluepolitiikalla olisi tuettava kasvukolmion Helsinki-Turku-Tampere ulkopuolella olevia maakuntia, joista ihmisiä olisi tänne lähdössä. Kun ylipormestari Vapaavuori sanoo, että suurkaupunkien kasvu on kansainvälinen megatrendi, jolle ei voi mitään, siinä on kyllä tiettyä perää. Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että tuo megatrendi tuottaa turmiollisia seurauksia ja sitä on pyrittävä hidastamaan ja pienentämään. Valtiovallan ei tulisi ainakaan omilla toimillaan pahentaa tilannetta rahoittamalla miljardeja maksavia ja täysin tarpeettomia jättiläisinvestointeja, kuten Helsinki-Tallinna tunnelia tai Lentorataa. Niiden merkittävin vaikutus olisi pääkaupunkiseudun kasvun kiihdyttäminen.
Aluepoliittiset toimenpiteet vaikuttavat kuitenkin hitaasti ja osa noista 10 000 ihmisestä olisi lähivuosina pyrkimässä pääkaupunkiseudulle. Mitä sille asialle olisi tehtävä?
Viime syksynä harrastin taas vähän kotimaan matkailua. Kävin junalla vuorotellen kaikissa pääradan varren pikkukaupungeissa ja tutustuin kuhunkin yhden päivän ajan. Se oli mitä miellyttävin ja ajatuksia herättävä kokemus. Kaikki nuo kaupungit (suluissa asukasluvut), Kerava (37 000), Järvenpää (44 000), Hyvinkää (47 000) ja Riihimäki (29 000) ovat mitä sopivimpia vastaanottamaan uusia asukkaita. Niissä on säilynyt inhimillinen mittakaava, uutta ja vanhaa kerrostumaa rakennuskannassa, valmis palvelurakenne, selkeä oma historiallinen identiteetti ja laajat, hyvin hoidetut ulkoilualueet aivan asutuksen lähellä. Ihmisillä on tietysti autot, mutta Helsingin-matkalla niitä ei tarvita. Omalle rautatieasemalle voi kävellä tai pyöräillä ja hups! 20-50 minuutissa olet Helsingin keskustassa.
Junayhteyksiä voidaan vieläkin kohentaa. Väylävirastolla on meneillään hanke Pasila-Riihimäki välin parantamiseksi niin, että koko välillä olisi neljä raidetta, kaksi kauko-, kaksi lähiliikenteelle. Suunnitelmat ovat lähes valmiit, toteuttaminen vain sujuu tuskastuttavan hitaasti. Kuitenkin tälle hankkeelle on yhtä hyvät perusteet, jollei paremmat, kuin Espoon kaupunkiradalle, jonka toteuttamisesta hallitus äskettäin päätti. Se on myös välttämätön ensi askel Helsinki-Tampere nopean junayhteyden toteuttamiselle. Sekin 105 milj. euroa, jonka valtio on MAL-sopimuksessa luvannut Riistavuoren puiston hävittämistä edistävään Vihdintien ratikkaan, tulisi paremmin käytetyksi asuntotuotannon edistämiseen pääradan varressa.
Helsingin kaupunki on ryhtynyt kaavoittamaan tontteja asemakaavalla suojeltuihin puistoihin, oikeudellisestikin kyseenalainen käytäntö, jollaista ei vielä kymmenisen vuotta sitten olisi voinut kuvitellakaan. Esimerkkeinä voin mainita Saimaanpuiston Alppilassa ja Riistavuoren puiston Etelä-Haagassa. Enää vähään aikaan ei ole kaavoitettu uusia omakoti- ja rivitalotontteja, tai edes pienkerrostaloja (Kuninkaantammi on loistava poikkeus, kehotan tutustumaan). Nyt ovat myös Espoo ja Vantaa keskittymässä pääasiassa tiiviin, korkean kerrostalotuotannon toteuttamiseen. Kaikki eivät kuitenkaan halua asua Kalasataman kaltaisissa betonisiiloissa. Nyt olisi radanvarren pikkukaupungeilla erinomainen tilaisuus täyttää se aukko, jonka rakennusoikeutta ahnehtivat pääkaupunkiseudun suuret kaupungit ovat jättäneet. Toivottavasti niiden kaavoittajat eivät tee samoja virheitä kuin Helsingin, vaan säilyttävät kaupunkinsa vehreyden, väljyyden ja inhimillisen mittakaavan.
Pääradan kaupunkien helminauhan lisäksi on muitakin paikkoja, joissa voi asua miellyttävästi ja halvalla, mutta kuitenkin lyhyen juna- tai bussimatkan päässä Helsingin keskustasta: Porvoo, Mäntsälä, Lohja, Kirkkonummi, Siuntio. Helsingistä ei siis tarvitse tehdä Los Angelesin tyyppistä autokaupunkia niin kuin vihreät tiiviin kaupunkirakenteen puolustajat ovat meille väittäneet.
Kaikille potentiaalisille tänne tulijoille ei tarvitse rakentaa asuntoa Helsingin ahtaitten rajojen sisäpuolelle. Kaupunkimalli, jota edellä olen hahmotellut, on kaikkien etu. Pikkukaupungit saavat kehitykselleen tervetulleen piristysruiskeen ja helsinkiläiset voivat säilyttää heille rakkaat puistot, metsät ja kalliot niitä nyt uhkaavalta tehorakentamiselta.
Lauri Nordberg
vanh.hallitussihteeri ympäristöministeriössä (eläkkeellä)
Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsen 1970-1992
Uudenmaan liiton liittohallituksen varapj 1993-1996
Comments
Post a Comment