Kaupunkiluonto

Olen jo leimautunut maastopyöräilyskeptikoksi, joten se maito jo lienee kaatunut. Mutta kaadetaan nyt sitten lisää. Kävin aamulenkillä Porvoon Epoon alueella, Humlan ulkoilumajalta lähtevällä Holkenin lenkillä. Olen viimeisen kymmenen vuoden aikana juossut sen muutaman kerran kesässä. Kun tuohon 9,5 km reittiin yhdistää Humlan 7 km peruslenkin ja Pihlajatien ylittämällä vähän yli 3 km Joonaanmäen lenkin, saa 20 km käytännössä yhtenäisen reitin, jonka voi lumisina talvina hiihtääkin, mitä nyt joutuu sukset ottamaan pois Pihlajatien ylityksen ajaksi. Maisemathan olisivat muuten hienoja, mutta vuosien varrella reitin varrelle on sattunut kolme avohakkuuta, joista ainakin yhden takana on Svenska Kulturfonden, ja tämä hakkuu katkaisi vanhan ulkoilureitin. Metsäisyyden vaikutelma on siis paikka paikoin kärsinyt, mutta sen lisäksi hakkuu on aiheuttanut paikallista metsän pohjakerroksen eroosiota. Allaoleva kuva esittää viimeisintä hakkuuaukkoa, joka tehtiin viime syyskesästä. Hakkuut sattuiva

Tämän listan tarkoitus on auttaa äänestyspäätöksessä Helsingissä. Helsingissä, koska Helsingin kaupunkisuunnittelua ja kaupunkiluontoa tunnen 70-luvulta saakka. Aivan erityisellä intohimolla olen tarkkaillut kaupunkipoliitikkojen suhdetta Keskuspuistoon. Tässä oma muistini on 4 vaalikautta, mutta kotiarkistoni jatkaa muistiani 60-70 -luvun vaihteeseen.  Jotkut ovat pinnistelleet suorastaan elämäntyönsä päästäkseen tälle listalle, mutta joillakin listallepääsyyn on riittänyt yksi huono äänestyspäätös tai laiminlyönti olla kannattamatta, edistämättä tai selvittämättä luonnolle parempia vaihtoehtoja kaupunkisuunnittelussa. Laiskuus, leväperäisyys ja välinpitämättömyys ovat yhtä suuria syntejä kuin ehdoin tahdoin puiden kaataminen. Luonnonystävät valittelevat usein sitä, miten monilla päättäjillä luonto ei ole riittävän tärkeällä sijalla päätöksenteossa. Itse asiassa moni toimii siten kuin se olisi viimeisellä sijalla. Edustuksellisessa demokratiassa katseen on kohdistuttava ensi ja viime

  Kaupunkiympäristölautakunta hyväksyi 11.6.2019 Vihdintien ns. bulevardikaupungin kaavarungon. Samalla se liitti päätökseen pj Anni Sinnemäen (vihr) ehdottaman ja vpj Risto Rautavan (kok) kannattaman jatkosuunnitteluohjeen, jonka keskeinen sisältö on, että Riistavuoren puistosta tulee säilyttää laajempi osa vaarantamatta rakennusoikeuden määrää ja alueen vetovoimaa ja haluttavuutta. Lisäksi tavoitteeksi mainitaan korttelirakenteen mielenkiinnon lisääminen ja alueen vetovoiman lisääminen virkistys- ja luontoarvojen näkökulmasta. Vihreiden pj Reetta Vanhanen on 16.4.2021 Helsingin Sanomissa ilmoittanut, että tämä linjaus ohjaa jatkosuunnittelua. Mainitun suunnitteluohjeen mukaisesti on nyt kaksi vuotta tehty työtä kaavarungon kehittämiseksi. Verkkotilaisuudessa 27.1.2021 kaupunkiympäristön toimialan suunnittelijat esittelivät uuden version mm. Riistavuoren puiston osalta. Siihen kuului karttapohjalle piirretty havainnekuvayhdistelmä ja havainnekuvia alueen katunäkymistä. Miten kaavarunk

Since the economic recession of the 1930s, social reformism was removed from American park programming. Park officials claimed that parks needed not to be justified any more as they had become from luxuries to essential, fundamental and basic. This led in practice to the collapse of public spending into parks as now they had to justified. Financiation of American city parks relied more on private philanthropy. (Cranz 1982, 101-103; 176-178.) The multiple use recreational parks Since the 50s, the park planning was dominated by the recreativism, stressing the public health effects of parks. This philosophy is characterised by “multiplication of offerings, justification by demand and defensiveness of orientation”. This led in practice to the decrease of open space available for recreation. (ibid., 133-135.) “If the pleasure ground had been a pious patriarch, the reform park a social worker, and the recreation park facility a waitress or a car mechanic, the new park was something of a perf

The City beautiful planning thread as perfected or perverted in the embodiment of Daniel Burnham containing civic centres, large parks and large boulevards was modified into City practical planning by such planners as Charles Mulford Robinson (1869-1917), John Nolen (1869-1937) and Frederick Law Olmsted junior (1870-1957) with more concern to sanitary, social and health issues, housing conditions and traffic (Krueckeberg 1983, 280). Nolen, influenced by the Garden City ideals, maintained that the City beautification methods applied by his contemporaries were fatal. Instead he stressed social problems which were overlooked by the City Beautiful movement, suggesting that an adequate amount of open spaces to guarantee daily exercise was essential, and not only large city parks were sufficient for this but an easy enough access for everyone to local recreation areas had to be secured, thinking with Olmsted junior cities as complexes of interrelated neighbourhood parks (ibid., 72-98). In th

Daniel Burnham, a man of no small plans, made the plan of the whole Chicago in 1909 (P. Hall 2002, 190). His starting point was the L´Enfant plan dating from 1791, including a great park, later mainly destroyed by roads and commercial land use. As seeking inspiration for the work, a three-man committee led by Burnham went to Europe to study the great European cities. One of the main principles of the plan was to provide parks to all the inhabitants of Chicago within walking distance, wanting Chicago to be the "Paris of the Prairie", idolising the Hausmann plan of Paris. Burnham recommended studying great European cities as examples of civic design and park planning (Scott 1971, 51). In many cases, park advocates argued that parks could –and should – replace morally dubious activities, such as pubs and amusement parks (Cranz 1982, 29). In Cleveland Burnham had a bold attempt in transforming the city from a rugged industrial town when appointed as the head of commission in 1902