Sienet: ilmaista lähiruokaa lähimetsästä

 Olen sienestänyt jo siitä asti kun roikuin isäni mukaan mummolani sienimetsässä, Vantaan Kartanonmetsässä. Enkä tyytynyt vain hengailemaan mukana, vaan jo lapsuudesta olen myös syönyt sieniä. Nuorena sienimetsäni oli Myyrmäen ja Kaivokselan välinen Vaskivuori; nyttemmin poimin särpimeni etupäässä Porvoon metsistä; Humlasta ja myöhemmin syksyllä Sikosaaresta, joka on pomminvarma suppilovahveropaikka.

Kun opiskelin varsin äskettäin luonto- ja ympäristöneuvojaksi, tutkintooni kuului myös tämän poimintaharrastukseni ammatillistaminen, mistä sain keruutuoteneuvojan sertifikaatin, ja saan paitsi poimia sieniä, marjoja ja yrttejä, myös pitää em. aiheista kursseja ja vetää retkiä. 

Suomessa, ja yleensäkin Euroopassa, sieniharrastus on itäpainotteinen. Venäjällä ja Virossa on vanha, elinvoimainen sienestyskulttuuri, ja Suomessa itäisyys näkyy siten että sieniharrastus painottuu itäiseen Suomeen. Sienikulttuureissakin taitaa olla maantieteellisiä painotuseroja; asuessani Norjassa 2007-2009 tämä näkyi siten, että osallistuessani Oslon yliopiston sieniretkelle muut osallistujat toivat minulle kaikki rouskut, koska pitivät niitä epäilyttävinä ja pitivät minua Itäisten Maiden Rouskueksperttinä. Venäjällä poimitaan vieläkin punakärpässieniä huumausaineiden korvikkeina, ja idässä myös välillä pannassa olleen mustarouskun poimimiskulttuuri pysyi voimissaan. 

Rouskujen lisäksi Suomessa osataan poimia herkkutatteja, kantarelleja, suppilovahveroita, lampaankääpiä ja ukonsieniä, ja mikäs siinä, erinomaisia sieniähän ne ovatkin. Haperot sen sijaan ovat jääneet suurelle yleisölle hävettävän tuntemattomiksi, mihin ei ole mitään syytä, sillä ne tunnistaa oman, kullekin lajille tyypillisen tunnistevärinsä ja helposti käsiin hapertuvan rakenteen ansiosta. Haperot ovat turvallista poimittavaa, sillä ainuttakaan myrkyllistä lajia ei mahdu joukkoon; ainoastaan punaiset haperot on syytä maistamalla varmistaa ettei ota kirpeitä lajeja.

Tällä kertaa sunnuntai-iltana noin tunnissa saaliini oli sen kummemmin etsiskelemättä nelisen litraa. 

Suppilovahvero. Sen voi säilyä kätevästi kuivattamalla, kuten muutkin ohutmaltoiset sienet. Sienet voi kuivattaa esimerkiksi liesituulettimen päällä, saunan jälkilämmöllä tai erityisessä hyötykasvikuivurissa. Sellaisen saa muutamalla kympillä. Suppilovahveron voi sekoittaa yhtä maukkaaseen kosteikkovahveroon tai lievästi myrkylliseen rustonupikkaan, minkä erottaa suppilovahverosta lähinnä sillä, että sillä ei ole varsinaista lakkia, vaan keskeltä kohonnut "nupikka".

Vasemmalla Suomen satoisin sieni, eli kangasrousku. Se pitää ryöpätä, eli kuten nykyään suositellaan sanottavaksi, keittää runsaassa vedessä ja kaataa vedet pois. Oikealla sikurirousku, jonka lakki on punertavampi ja heltat tummemmat kuin kangasrouskulla. Sikurirousku on siitä harvinainen rousku, että se on herkullinen semmoisenaan ilman esikäsittelyä. Sikurirouskun erityistuntomerkki on sen aromaattinen, hieman kanelimainen tai currymainen tuoksu (4-vuotiaan tyttäreni mielestä se tuoksuu kanelilta, ja muuten sienten tuoksua kavahtava 7-vuotias tyttäreni ei selvästikään pitänyt tämän tuoksua epämiellyttävänä). Sikurirousku on oman sieniguruni Lasse Kososen lempisieniä.

Sikurirouskuja. Vahinko, että internettiin ei saa tuoksua liitetyksi mukaan.

Karvarousku eli karvalaukku on mielestäni kaikkein kaunein sieni. Sekin on keitettynä hyvä. 

Sama alhaalta.

Keltaorakas ei ole aivan yhtä herkullinen kuin vaalea orakas - yksi suosikkisienistäni - mutta menee mainiosti sienisaaliin täytteenä.

Limanuljaska on lainannut nimensä niljakkaille ihmisille. Kun siitä poistaa limaisen pintakelmun, alta paljastuu erittäin maittava ja usein myös varsin toukaton sieni. Pahamaineinen pintakelmu tekee limanuljaskasta itse asiassa varsin käyttäjäystävällisen, sillä roskat lähtevät sen poistamisen myötä.

Näin upeaa maltoa eli sienilihaa limanuljaskalla on. 

Sienestämisessä tulee kaupan päälle ulkoilua, itsensä hoitamista metsässä. En voisi tämän enempää suositella.