Jalopuumetsien kompensaatiosta

Viime aikoina on alettu puhumaan paljon kaupunkiluonnon kompensaatiosta. Tällä tarkoitetaan kaavoitushankkeiden takia menetetyn luonnon "korvaamisesta", jos nyt luontoa voi korvata sen paremmin ekosysteemipalveluna kuin missään muussakaan mielessä. Ekologisen kompensaation suurin ongelma lienee siinä, että yksittäisten puiden lisäksi pitäisi korvata kokonaisia elinympäristöjä, joita ei välttämättä löydy; ne elinympäristöt ovat vieläpä kytkeytyneitä toisiinsa. Joitakin ympäristöjä ei myöskään voi korvata; jos puut voivatkin kasvaa ja metsäekosysteemit palautua, jos kompensaatiolle hyväksytään ajallinen viive, niin esimerkiksi kalliot eivät kasva takaisin. Pirkkolan, Kumpulan, Savonkadun tai Matokallion kalliot eivät kasva takaisin, ja kuten Vasemmistoliiton Mai Kivelän aloite Patterinmäen Raide-Jokerin läntisen suuaukon tieltä räjäytetyn kallionjyrkänteen kompensaatiosta sai vastauksekseen: vastaavia kallionjyrkänteitä ei ole. 

Luonnon kompensoinnista puhutaan kahdessa merkityksessä: ekologisesta ja sosiaalisesta kompensaatiosta. Jos ekologinen kompensaatio olisikin em. reunaehdoilla mahdollista, lähiluontoa ei oikein edes voi kompensoida, sillä tiettyyn paikkaan sidottuja henkilökohtaisia merkityksiä ei voi siirtää, sillä se edellyttäisi omien viheralueidensa menettäneiden ihmisten henkilökohtaisen kovalevyn tyhjentämistä ja uudelleenlataamista. 

Jalopuumetsät osoittavat erinomaisesti joitakin kompensaation kipukohtia, ristiriitoja ja puolia, joita ei olla ajateltu loppuun saakka. Jalopuumetsät ovat luonnonsuojelulaissa suojeltu luontotyyppi; Pajamäessä tätä jouduttiin testaamaan, koska Raide-Jokerin tunnelin läntinen suuaukko olisi rouhaissut Patterinmäen pienehköstä lounaispuoleisesta vaahteralehdosta aimo annoksen. ELY-keskus lausui tästä metsästä käsityksenään, että se ei olisi luontaisesti syntynyt, jolloin sitä ei koskisi luonnonsuojelulaki. Kuitenkaan ei ole tiedossa, että alueen noin 50 vaahteraa oltaisiin sinne vasiten istutettu. Jos ELY-keskuksen argumenttiin olisi uskominen, silloin vaahterametsälle ei tarvitsisi ajatella ekologista kompensaatiota, koska sen luonnonarvot eivät ei-luontaisiksi katsottuina olisi kompensoimisen väärtejä. 

Jos mukaan kuitenkin astuu sosiaalinen kompensaatio, tämä riittäisi pelastamaan Pajamäen onneksi suurimmaksi osaksi ainakin tähän saakka säilyneen vaahterametsän, sillä jos edelliseen ELY-keskuksen argumentaatioon olisi uskominen, metsä olisi tulosta inhimillisestä toiminnasta, jolloin sillä olisi kulttuurista ja sosiaalista merkitystä. Metsä, joka ei ekologisessa mielessä olisi katsottu tärkeäksi, olisi sitä sosiokulttuurisessa mielessä, sillä istutettu tai kulttuurimaisemista levinnyt jalopuumetsähän on osoitus siitä, että metsän historia on inhimillisen kulttuurihistorian ja merkityksenannon tuote, jolloin metsä olisi eräänlainen perinnemaisema: luonnoltaan, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti arvokas alue. 

Jos siis luonnon kompensoimista lähdetään tutkimaan, niin moni alue, jota ei syystä tai toisesta katsota ekologisesti kompensoitavan arvoiseksi, on pelastamisen väärti juuri sosiaaliseen kompensaatioon liittyvistä syistä, ja jos jonkin alueen ekologisen kompensaation kriteerejä lähdetään kyseenalaistamaan, tämä juuri voi ajankohtaistaa alueen sosiaalisen kompensaation arvoiseksi, vaikka monessa tapauksessa rakennetun ympäristön perinnemaisematkin ovat ekologisesti arvokkaita, ainakin jos on uskominen Ympäristöministeriön omaa luonnehdintaa perinnemaisemista. Ja miksi eivät olisi. Tuskin kunnat tai edes ELY-keskukset omistaisivat asiasta Ympäristöministeriötä suurempaa viisautta.