Lehdissä kerrottiin äsken, miten Helsingin väkiluvun kasvu on tyrehtynyt (HU 8.4.). Viime vuonna väkeä tuli lisää vain 1 537. Asukasluku kasvoi 0,2 %. Edellisen kerran väkiluku kasvoi näin vähän 2000-luvulla. Vuonna 2019 asukkaita tuli lisää 5 800.
Myös kaupungin kielisuhteet ovat muuttumassa. Suomen- tai ruotsin kieltä puhuvien määrä laski yli 3 300, vieraskielisten sen sijaan nousi yli 4 850. Heitä on nyt 17,3 % väestöstä. Vieraskielisten määrän kasvu selittynee sillä, että suuri osa heistä saa asumiskulunsa katetuiksi yhteiskunnan tuilla. Myös kaupungin ikärakenne on muuttumassa, Helsinki vanhenee. Yli 75-vuotiaita tuli lisää 2 650, kun taas alle kouluikäisten määrä väheni noin 700. Myös työikäisten määrä väheni.
Mistä tämä kehitys johtuu? Helsingin tilastokeskuksen tilastoista saa tarkemman kuvan. Helsingistä muuttaa pois ennen kaikkea 20-35 -vuotiaita sekä lapsiperheitä. Muuttajat ovat usein hyvä- tai keskituloisia. Muutto on kiihtynyt koronaepidemian myötä, kun ihmiset ovat huomanneet tarvitsevansa etätöiden vuoksi lisää tilaa ja etenkin lapsiperheet kaipaavat vehreämpää ja viihtyisämpää kasvuympäristöä. Lähes kaikki uudisrakentaminenhan on nykyään tiivistä ja korkeaa kerrostalotuotantoa. Asuntokokokin on jatkuvasti pienentynyt.
Yleisimmät muuttokohteet löytyvät Espoosta ja Sipoosta. Espoossakin tiivis kerrostalotuotanto on hallitsevaa, mutta väliin mahtuu kuitenkin myös pientaloja ja pienkerrostaloja vihreässä ympäristössä. Jotkut muuttavat peräti maaseutumaiseen ympäristöön, puhutaan ns. Nurmijärvi-ilmiön uudesta tulemisesta.
Samaan aikaan Helsingin suunnittelu jatkuu ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vuoden 2016 yleiskaava tähtäsi siihen, että kaupungin rajojen sisäpuolelle (ilman Östersundomia) kaavoitettaisiin lisää asuntoja, työpaikkoja ja palveluja Tampereen kokoiselle väestömäärälle. Keskeinen väline on asuntotuotanto-ohjelma. Sen mukaan vuotuinen asuntotuotanto on tarkoitus nostaa 8 000 asuntoon ensi vuodesta lukien. Kaupungin strategiassa todetaan kuitenkin, että ”kunnianhimoisen kaupunkirakentamisen, uusien asuinalueiden ja täydennysrakentamisen tulee olla tasapainossa lähiluonnon kanssa”. Mitenköhän sekin tehdään? Esimerkkejä lähiluonnon hävittämisestä on jo kertynyt useita ja lisää on kaavoittajien pöydiltä tulossa.
Miksi pitää kaavoittaa niin valtavasti lisää, kun kaupungin kasvu on olennaisesti hidastunut? Ja miksi pitää kaavoittaa pääasiassa tiivistä ja korkeaa, kun yhä useammat muuttavat pois sen vuoksi, ettei Helsingissä ole enää tarjota asuntoja inhimillistä mittakaavaa ja vehreää ympäristöä kaipaaville?
Helsingin kaavoituksen ohjaus ei enää vastaa nykytilannetta ja helsinkiläisten toivomuksia. Lukuisat kaavoituskiistat ja niiden ympärillä käyty keskustelu osoittavat, että mielipideilmasto on muuttunut. Asuntojen lähettyvillä olevien metsien ja puistojen säilyttäminen sekä luonnon monimuotoisuuden turvaaminen koetaan entistä tärkeämmäksi. Yleiskaavan ruskeat alueet suurine rakennusoikeuksineen uhkaavat alituisesti näitä alueita. Yleiskaavaa on muutettava.
Helsingin strategian on määrä ohjata kaupungin kehittämistä vielä kolme vuotta. Siinä on jo viitteitä uudesta ajattelusta, mutta pyrkimys pitää kiinni ylimitoitetun kasvun tavoitteesta tekee strategiasta ristiriitaisen. Siitä löytyy aina perusteluja sekä luonnon säilyttämiselle että sen tuhoamiselle. Sanotaan, että ”Helsinki suojelee ja vaalii aktiivisesti monimuotoista luontoaan” ja ”huolehdimme siitä, että kaikilla helsinkiläisillä on vastaisuudessa lyhyt matka lähiluontoon”(s.10). Kerrotaan jopa, että puiden ja vehreyden määrää lisätään. Käytännössä se on saattanut merkitä sitä, että kaadetaan kymmenittäin upeita täysikasvuisia puita ja istutetaan tilalle taimia.
Keskeinen ohje on ”kaupungin kasvu vaatii tiivistymisen ja lähiluonnon arvojen yhteen sovittamista”. Sehän voi merkitä ihan mitä tahansa. Vuosaaressa, Laajasalossa, Kumpulassa, Etelä-Haagassa, Malminkartanossa ja monessa muussa paikassa on jo voitu nähdä, miten sitä sovelletaan. Rakentamispyrkimykset ajavat edelle, luonto saa väistyä. Jopa vuosikymmeniä puistoina tai ulkoilumetsinä asukkaita palvelleita alueita halutaan rakentaa.
Pienestä piiristä lähtenyt, mutta vähitellen valta-asemiin noussut ”Lisää kaupunkia Helsinkiin” ideologia määrää suunnittelun suunnan. Siinä keskeisenä ajatuksena on, että Helsingin kasvu on hyvä asia. Mitä enemmän tänne saadaan uusia asuntoja, toimistoja ja muita työpaikkoja, sitä parempi. Ja mitä tiiviimpää ja korkeampaa rakennetaan, sitä kauniimpaa ja viihtyisämpää Helsinkiä tehdään. Ajattelun kannattajat ovat onnistuneet soluttautumaan kaikkiin keskeisiin maankäytöstä päättäviin elimiin, kuten kaupunginhallitukseen ja kaupunkiympäristölautakuntaan. Helsingissä valtaa pitävät suuret poliittiset ryhmät noudattavat käytännön ratkaisuissa näitä suuntaviivoja.
Taustalla on kasvun ihannointi. Pienessä tai keskisuuressa kaupungissa kasvu on toki tärkeää ja hyvä asia. Mutta minkä vuoksi pääkaupunkiseutua (Helsinki, Espoo, Vantaa), käytännössä yhtä kaupunkia, jolla jo nyt asuu yli 1,2 miljoonaa ihmistä, pitää kasvattaa? Ja mikä on rajana? Riittäisikö kaksi miljoonaa? Vai pitääkö saada kolme, yli puolet Suomen väestöstä? Strategian mukaan ”asukasmäärän kasvu on edellytys kaupungin taloudellisten voimavarojen paranemiselle ja investoinneille, joilla luodaan toimivuutta, viihtyvyyttä ja kauneutta”. Ainakin viihtyvyyden ja kauneuden osalta se on kyseenalaista. Miljoonakaupungissa joudutaan myös valtavia kustannuksia aiheuttaviin liikenne- ym. investointeihin. niin kuin pääkaupunkiseudulla on jo nähty.
Asiantuntijat ovat myös kiinnittäneet huomiota siihen, että korkea ja liian tiivis rakentaminen kiihdyttää ilmastonmuutosta (esim. Harri Hautajärvi: Nykyisen kaupunkisuunnittelun ihannoima tiiviys on haitallista, HS 24.4.2021). Samaa voi sanoa yleistyneestä käyttökelpoisen rakennuskannan purkamisesta. Valtaosa rakentamisesta on joko korkeita torneja tai tiiviitä 7-10 -kerroksisia umpikortteleita. Niille, jotka haluavat asua Pasilan, Jätkäsaaren tai Kalasataman kaltaisessa ympäristössä, sellaisia on jo aivan riittämiin. Useimmat kaipaavat kuitenkin enemmän väljyyttä, vehreyttä ja pihoja, jonne aurinko paistaa syksylläkin ja vielä neljän jälkeen. Miksi sellaista ei enää rakenneta? Helsinki ei ole Dubai.
Asuntojen rakentamisen vielä jotenkin ymmärtää, mutta jatkuva toimistotalojen rakentaminen Helsingin vanhaan keskustaan on täysin käsittämätöntä. Toimistojen työpaikathan ne juuri sitä autoliikennettä aiheuttavat etenkin, kun toimistotalojen yhteyteen sallitaan rakentaa laajoja pysäköintiluolia tai -taloja. Sitten vaaditaan, että keskustaan pääsemiseksi on rakennettava kalliita tunneleita. Syynä ovat juuri uudet toimistokeskittymät. Helsinginniemelle ei pitäisi rakentaa enää ainuttakaan toimistotaloa.
Eniten minua ärsyttää kaupunkiympäristöstä vastaavien poliitikkojen tekopyhyys. Niiden, jotka sanovat haluavansa turvata asukkaiden lähivirkistysalueet ja luonnon monimuotoisuuden, mutta käytännössä tekevät esityksiä, jotka vähentävät niitä. Tai jotka selittävät haluavansa parantaa kävely-ympäristöä ja edistää joukkoliikennettä, mutta käytännössä muuttavat puistoja ja katuaukioita rakennustonteiksi ja karkottavat bussit niiden ympäriltä, jos kiinteistösijoittajien tai suurten rakennusliikkeiden edut sitä vaativat. Viimeksi mainitusta ajankohtaisin esimerkki on kulttuurihistoriallisestikin järkyttävä Elielinaukion rakentamissuunnitelma.
Helsingin kaupunkisuunnittelun suuntaa on muutettava. Virheitä on jo tehty tarpeeksi. Pahinta on, että niitä tehdään koko ajan lisää. Puistoja ja metsiköitä hävitetään, kallioita räjäytetään, merenlahtia täytetään, keskustaa tukitaan autoliikennettä lisäävillä toimistotaloilla. Lapsiperheet ja vihreyttä kaipaavat äänestävät jaloillaan: muuttavat pois. Viimeistään nyt pitäisi hälytyskellojen kaupungin päättäjien korvissa soida. Elleivät ne soi, on syytä vaihtaa päätöksentekijöitä.
Lauri Nordberg 20.4.2022
Comments
Post a Comment