Linnankartanon vuotuinen metsäretkeni

Olen vuodesta 2019 lähtien käynyt juurtumassa kesäisin lapsuuteni sienimetsässä, Vantaan Kanniston Kartanonmetsässä. Sinänsä luonnossa virkistäytymiseen ei tarvita mitään tekosyitä, mutta olen tavannut asettaa näille vuotuisille retkilleni - vuosi 2020 jäi väliin - jonkin tavoitteen. Nämä itseasettamani "ohjelmat" liittyvät luontokartoituksen opetteluun, jonka ammatillisessa mielessä aloitin liian myöhään, mutta joka tapauksessa luontokartoituksen opettelu kypsähköllä iällä on syventänyt luontosuhdettani, kun nyt kykenen jo vilkaisulla havaitsemaan, missä vaiheessa metsä vaihettuu suoksi ja kangasmetsä lehdoksi. 

Tällä kertaa olin etukäteen printannut itselleni listan Länsi-Vantaan luonnonsuojelualueista. Niissä riittää tutustumista vielä vastaisillekin vuosille. Lisäksi olin onnistunut löytämään kuin minulle tarkoitetun kirjan Vantaan luonnonkasveista; kirja on 90-luvulta, mutta pikkuisen edennyt ilmastonmuutos ja rakentaminen huomioiden kirja antaa ainakin osviittaa. Tässä kirjassa Vantaa on jaettu neliökilometrin kokoisiin karttaruutuihin, ja siinä on käyty läpi kaikki Vantaalla esiintyvät kasvit karttaruuduittain. Tämä kirja on todellinen unelmateos, tosin suhteellisen rajatulle käyttäjäkunnalle. Reissuani varten olin listannut ydinalueeni eli kahdella karttaruudulla esiintyvät luonnonkasvit, siis putkilokasvit.

Oman mielenkiintoni takia lähestyin tällä kertaa kohdettani luoteesta, pyöräillen Kuninkaantien reittiä Kevätkumpu-Porvoo-Kuninkaanportti-Hinthaara-Nikkilä-Korso-Kannisto, kun tavallisesti olen käyttänyt Vanhaa Porvoontietä, missä reitissä on se vika, että loppumatka Kehä kolmosta ja/tai Tikkurilantietä myöten on todella ankea ja Vantaan Ikean kohdalta reitiltä on helppo eksyä, niin sekavasti pyörätie tuossa kiemurtelee. Tavallisesti olen siis reittini viime metrit lähestynyt Kartanonmetsää Kivistön kautta, mutta nyt tulin Seutulan kautta ja loppumatkan Forsbackantien museotietä pitkin. 

Kuninkaantien reitti oli yllättävänkin pyöräiltävä valoisaan aikaan; liikennettä oli niin vähän, että tien kapoisuus ja pyöräkaistan puute ei nyt haitannut. Reitti oli helppo jakaa neljään suunnilleen tasapitkään 14-15 kilometrin etappiin, joiden välissä ei sitten ollutkaan paljoa mitään; pysähdyspaikkani olivat Hinthaarassa, Nikkilässä ja Korsossa. Reitin loppuosa Korsosta Seutulaan oli siinä mielessä kiintoisa, että siinä käytiin yllättävänkin pitkä taival Tuusulan puolella, lentokentän takana, lähes asumattomilla Ruotsinkylän ja Maantiekylän seuduilla, eikä Tuusulan vaihtumista Vantaaksi näkynyt mitenkään. 

Jo Kartanonmetsän lähestyminen rauhoitti mieltä. Metsän omistavan Linnan kartanon yhteyteen on suunniteltu hevosurheilukeskusta, ja siihen liittyvä ajotiesuunnitelma on aiheuttanut minussa huolta jo siitä alkaen kun ensimmäistä kertaa näin Forsbackantien reunaan tökättyjä merkkejä kesällä 2018. Asia ei ole onneksi millään tavalla edennyt kuluneen 5 vuoden aikana, ja suunnitelmaa - josta joutuu kaivamaan tietoja aika hankalasti - on sen verran rukattu, että kun alunperin ajoyhteyden piti kulkea Forsbackantietä pitkin, niin nyt tästä ollaan luovuttu, sillä museotien linjausta ei voi muuttaa, eikä siitä nykykunnossaan pääsisi etenemään millään muulla kulkuvälineellä kuin - hevosella. Ei museotietä voi ryhtyä tasoittamaan ja päällystämään, sillä silloin se ei olisi museotie.

Viime talvena Kartanonmetsässä viimeksi käydessäni Kartanonmetsän itäreuna näytti aika surulliselta; metsää reunustavia raitoja oli kaatunut oikein urakalla. Raidat ovat kuitenkin aika lyhytikäisiä puita, eikä niitä varmaankaan oltu vasiten kaadettu, saati tätä ratsastuskeskusta varten (päivitetty versio suunnitelmasta on siirtänyt tieyhteyden kiertämään metsän). Nähtävästi vain kokonainen raitasukupolvi oli kerrallaan päätynyt elämänkaarensa päähän. 

Metsää lähestyessä sai vaikutelman, että kaikki on hyvässä mielessä ennallaan, ja viime kerrasta Forsbackantielle on kasattu kulkueste, kaksi valtavaa kiveä, minkä varmaankin on metsän lähinaapurina asuva farmari tehnyt. Nämä paadet varsin tehokkaasti epäajankohtaistavat kaikki mahdolliset hevosurheilukeskuksen tiesuunnitelmat.

Kartanonmetsässä ei kauheasti telttapaikkoja ole, ja metsän spirituaalinen keskus, niinsanottu Hirvikallio on niin karua, että sinne ei telttaa saa laitettua. Sitäpaitsi sen reunalla kulkee maastopyöräilyreitti, joka on sitäpaitsi nykyään koiranulkoiluttajienkin suosiossa, ja vaikka aikaisempi vakioleirini onkin satakunta metriä syrjässä Hirvikalliolta, kyseinen reitti kulkee aivan siitä vierestä. Päätinkin jo viime kesänä laittaa seuraavana kesänä leirini Forsbackantien pohjoispuolelle, korkeammalle kalliolle, jolla en elämäni aikana ole nähnyt ristinsielua. 

Tämänkertainen leiripaikkani olikin oman rauhan kannalta ihanteellinen. Tosin sielläkin kunttakerros osoittautui aika lailla olemattomaksi, koostuen lähinnä sammalista ja jäkälistä. Lisäksi tuonne "Ylemmäksi Hirvikallioksi" nyt ristimälleni kalliolle tuuli osuu siinä määrin, että kun teltan päälle vielä viritti tarpin, palaillessani päivän retkiltäni jouduin säännönmukaisesti kohentelemaan leiriäni. Toiseksi viimeisenä päivänä yksi teltankulma oli myös kastunut läpi. Vasta kun toiseksi viimeisenä leiripäivänäni löysin metsään hylättyjä tiiliskiviä, joilla pönkitin telttaani, se pysyi. Seuraavaksi käyn läpi tutkimani luonnonsuojelualueet.

Katinmäet

Katinmäkien, tai oikeammin mäen, luonnonsuojelualue sijaitsee Seutulassa, Katriinantien pohjoispuolella. Sen korkein kohta kohoaa 64 metrin korkeuteen merenpinnasta, ja näkymä alapuolella avautuvalle pellolle on hieno. Mäellä kasvaa kalliokedoille tyypillistä kasvillisuutta, mm. mäkitervakkoa, katajaa, isomaksaruohoa ja ahosuolaheinää.

                                                Näkymä Katinmäeltä lounaaseen.

                                                        Mäkitervakko.

                                                        Ahosuolaheinä.

Ahtimäet

Ahtimäkien - miksi taas monikollinen nimi? - luonnonsuojelualue sijaitsee Vestrassa. Alue on osa Vestran pitkänomaista luonnonsuojelualueiden jatkumoa. Ylärinne - jossa minä kävin - on mustikkatyypin tuoretta kangasmetsää.

Keimolan Isosuo

Keimolan Isosuota on suhteellisen vaikea löytää, vaikka olenkin kierrellyt sitä vuosien varrella sekä etelä- että länsipuolelta. Se sijaitsee jo 70-luvun lopulla hylätyn moottoriradan "takana", siis sen länsipuolella ja uuden Keimolanmäen asuinalueen lounaispuolella. Isosuo on pääkaupunkiseudun isoin yhtenäinen, säilynyt suo. Isosuo on kokonaisuudessaan Natura-aluetta, laajuudeltaan 56 hehtaaria. Mäntyjä kasvavalla suolla kasvaa tyypillistä suokasvillisuutta, kuten rahkasammalta, lakkaa, suopursua ja tupasvillaa.

                                       

                    

                                                Lakkaa, hillaa, suomuurainta.

Ensi kesänä tarkoitus olisi jatkaa ainakin Vestran alueen luonnonsuojelualueiden tarkempaa kartoittamista, kun Ahtimäetkin jäivät nyt varsin ylimalkaiselle käväisylle.