Helsingin yliopiston Tiedekulma piti perjantaina 3.11. seminaarin otsikolla Lisää luontoa kaupunkiin. Otsikko kuulostaa provokatiiviseltakin reaktiolta Lisää kaupunkia Helsinkiin -ohjelmanjulistukseen ja on siinä mielessä onnistunut. Seminaarissa asiantuntijavieraina kuultiin Sirkku Juholaa, Susa Erärantaa ja Leena Järveä. Kerrankin all female -paneeli, virkistävää!
Sirkku Juhola toimii kaupunkiympäristöpolitiikan professorina Helsingin yliopistossa. Susa Eräranta taas on Aalto-yliopistossa maankäytön suunnittelun työelämäprofessorina ja Helsingin kaupungilla projektipäällikkönä, joka vastaa päästövähennys- ja ilmastotavoitteiden saavuttamisesta. Leena Järvi taas on kaupunkimeteorologian professori. Kun kaupungin uutta organisaatiota on minun muutenkin hankala hahmottaa, niin tikulla joutui kyllä kaivamaan sitä, että mitä asiakokonaisuutta projektipäällikkö johtaa; oikeastaan tuntuu siltä, että projektipäälliköt ovat vain titteleitä ilman johdettavia projekteja ja alaisia (tämä ei ole kritiikkiä Susa Erärantaa kohtaan vaan hämäriä titteleitä).
Oheiset tulkinnat seminaarin annista (ei Annista) ovat omia luentojani, eivät tietenkään vallan viattomia tai puolueettomia, vaan luonnonsäästämissilmälasien lävitse siilattuja. Esimerkiksi kaikki sitaatteihin laitetut tulkinnat ovat omiani, eivät suoria lainauksia alustajien sanomisista.
Susa Eräranta totesi, että kaupunki (tässä tapauksessa Helsinki, mutta oppi on sovellettavissa minne tahansa) jää usein päästöjen rajoittamisen tasolle. Tällöin hiilinielut ja luontokato jäävät tämän yhden tavoitteen jalkoihin.
Kaupungin valitessa strategiseksi päätavoitteeksi päästöjen vähentämisen joukko- ja eritoten raideliikenne on valittu siihen oivalliseksi välineeksi. Siitä välineestä on kuitenkin tullut itsetarkoitus; ei kaupungin ideana tulisi olla ainoastaan paikasta toiseen pääseminen, sillä kyllä niissä paikoissa myös asutaan ja on tarkoitus viettää aikaa ja viihtyä, muistutti Sirkku Juhola. Miten niissä paikoissa viihdytään, jos ratikat kyllä vievät mahdollisimman nopeasti (hmm) pois kotoa, mutta pois kotoa pääsemiseksi on ensin pitänyt lanata alas lähimetsää tai ainakin varjostavat ja ilmaa puhdistavat katupuut ja lähimetsään on "tiivistetty" "ilmastoviisasta" uudisasutusta, josta sieltäkin pääsee äkkiä pois vihreällä vaeltajalla? Sirkku Juhola muistuttaa vielä, että vaikka kaupungeissa haluttaisiin olla osa ratkaisua eikä ongelmaa, niin ei katulehmuksia kaatamalla globaaleja ilmasto-ongelmia ratkaista, varsinkin kun katupuut voivat viilentää paikallisilmastoa asteesta jopa neljään asteeseen, mikä vähentää radikaalisti hellekuolemia.
Leena Järvi jatkaa samaa teemaa toteamalla, että kun on keskitytty yksisilmäisesti päästövähennyksiin, ollaan unohdettu hiilinielut, eikä kaupunki milloinkaan tule yltämään hiilineutraaliustavoitteisiinsa ilman hiilinieluja, joita ei kannata uhrata "ilmastoviisaiden" päästövähennysratkaisuiden nimissä. Hiilinieluja ei tule ainoastaan vaalia vaan lisätä; tämä tapahtuu säästämällä kaikki kaupunkiviheralueet ja sen lisäksi tuottamalla esimerkiksi hulevesiä läpäisevää uutta vihreää pintaa ja muuttamalla nurmikoita niityiksi. Lisäksi kaupunkiluontoa voi lisätä ainakin paikallisesti yhdistelemällä pihoja Vallilan Apinalinnan tyyppisesti.
Seminaarissa otettiin vielä erikseen esille ajankohtainen Stansvik. Sirkku Juhola totesi, että Stansvik asettuu samaan viheralueiden nakertamisen jatkumoon kuin esimerkiksi Keskuspuisto, jota on nakerrettu jatkuvasti milloin milläkin verukkeella, aina mukamas "viimeisen kerran". Susa Eräranta totesi, että Stansvikin hakkaaminen on ollut mahdollista, koska käytännön toteutukset kentällä, siis rakentaminen ja luonnon"hoito" aina laahaa periaatteellisten linjausten ja yleisten arvojen ja arvostusten perässä. Lisäksi Eräranta piti ongelmana sitä, että käytännön kriteerit näiden arvojen ja periaatteiden mittaamiselle ja seurannalle puuttuvat. Ei siis riitä, että ilmaistaan olevansa huolissaan luontokadosta, vaan se pitäisi vielä implentoida kaikkiin politiikan sektoreihin niitä ohjaamaan, ja tähän tarvitaan selkeät mittarit ja ohjeistukset.
Eräranta myös muistutti siitä, että vaikka esimerkiksi Stansvikin osittainen uudelleenarviointi merkitsisi sitä, että Stansvikista säästyisi osa (jolloin tuho olisi pienempää kuin jos se tuhottaisiin kokonaan), niin edelleenkin Stansvikin osittainenkin rakentaminen johtaa epäkestävämpään tilanteeseen kuin nykytila, jossa sitä ei olla rakennettu ollenkaan. On siis näköharha väittää, että kun säästetään osa Stansvikista, kyseessä olisi kestävän kehityksen mukainen ratkaisu, aivan samoin kuin väitettäisiin kompensaatioksi sitä, että rauhoitetaan pieni palanen luontoa mutta tuhotaan luonto kaikkialta muualta.
Seminaari oli erinomainen ja ajatuksia herättävä. Kiitos siitä Tiedekulmalle ja asiantunteville puhujille.
Comments
Post a Comment